Tarvitsen tukea, mutta mitä voin tehdä? On epäreilua jos minulta odotetaan asioita joita en pysty toteuttamaan. Tarkoitan tällä sitä, että toimintakykyni on rajoittunut enkä yllä saavutuksissani muiden tasolle. Taudinkuvaan kuuluu ns urautuminen ja omalla kohdallani ahdistus pahentaa tilannetta. Ei yksinkertaisesti ole vapautta toimia vapaasti. Arkea on mahdoton saada pyörimään niin kuin se terveenä pyöri. Kävin ammattikorkeassa 4 vuotta ja tein paljon joogaa ja meditaatiota.
2012 Sairauden takia piti lopettaa koulu ja rutiiniharjoitukset jäivät pois. Jaksaminen ja luottamus siihen että pärjää ovat heikentyneet.
Mikä tämän tekstin pointti on? Mun elämä on jo ihan tarpeeksi utopistista. mulla vaan tulee yksi päivä, jolloin tämä kaikki loppuu. Tajuutsä, se päivä jolloin sä kuolet on sun teorioiden viimeinen päivä. Enmä tuu koskaan keksimään mitään merkittävää. Kannabiksen avulla näen neuroosieni ohi ja että olen jollain tavalla hullu. Mutta en tiedä millä tavalla.
Se astangajoogan pranayama teki mulle jotain mitä en osaa selittää. Tunnetko itse pranayaman tekniikan ja vaikutukset? Tää on sitä ayurveda settiä. Mitä tiedät siitä? Itse tiesin aika paljonkin. Mä en vaan jotenkin pysty saavuttamaan mitään kun olen polttanut.
Tehään tästä vähän erilainen versio kuin siitä, jonka aion lukea verkostopalaverissa. Tuun kuitenkin juomaan ja yritän pitää sen salassa. Sinnehän tulee myös päihdeklinikan yhteyshenkilöni. Pitäiskö lukea tämä uudestaan, ennen kuin menen sinne verkostopalaveriin? Tulee taas enemmän kysymyksiä. Ajattelenko itse koskaan että aina kun teen jotain, tulee tulos? Enpä, mutta olen lähiaikoina lukenut jotain sellaista. Selvinpäin vahvistan neuroosiani mutta pilvessä voin tehdä kävelyn ja kuvitella, että sen tehtyäni jotain karmaa pääsi unohtumaan? Onko muka niin hirveetä vain olla yksin??? Tää on se iso kysymys, jota mä en halua kohdata! En voi taas alkaa juomaan kahvia. Pysyin siitä niin kauan erossa, miksen vain voi unohtaa sitä... Se on kahvi joka on aina minua masentunat.
Muut eivät vain ymmärrä miten maagisia ajatukseni pajareissa ovat. Kaikki innocence jutskat yms. Kyllä mä jaksan olla yksin. Sanoinkin viime viikolla että olen erakoitunut ja epäröin sen takia, että voinko mennä jouluksi muiden perheenjäsenteni kanssa syömään. Etsä tiedä selvinpäin kuinka paljon mä rakastan kirjoittamista - ja kannabis avaa tälle luovuuden kanavan.
Ja ajattelulle... Olihan minulla vielä huumoria tallella. Nauran asioille jotka eivät ole tosia ja tämä on vain harrastukseni. Miksi minusta tuntuu että kannabis rikkoo sen rajan vapaaseen mielikuvitukseen ja että kun olen siinä ja yksin, pystyn hidastamaan ajatuksiani ja luomaan jotain, tämän blogipostauksen.
Eli on mulla elämä, se on vain sisäänpäin kääntyneistä. Esim. En toivo että eläisin kauemmin kuin vanhempani. Olihan minulla lapsena aika hyvä elämä. Kävin äskenkin 50min kävelylenkillä kello 18 aikaan. Sorjosessa tuntuisi olevan kauhun eri tyyli, varsinkin Ihmispedon jakso 1:en alussa. Onpa karmivan jännittävää nähdä, miten se päättyy osa kakkosessa.
Pystyn jotenkin tajuamaan, että periaatteessa minun tulisi noudattaa yhteiskunnan sääntöjä. Olen kyllä aikoinani epäillyt, että minulla on huono elämä ja varmastikin ollut sitä mieltä. Tarkoitin sanoa kiintymyssuhde. Välitän aika paljon mitä mieltä vanhempani ovat minusta. En vain kestä että jos tää kaikki liittyy johonkin Chapel Periloukseen niin kuin Robert A. Wilsonin kirjassa Cosmic Trigger. Onkohan tämä postaus jo tarpeeksi pitkä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti