En oikein tiedä mitä antaisin porukoille joululahjaksi. Systeri saisi Neljän Tuulen tiet ja sitten olisi Deepak Chopran Buddha ja läjä suitsukkeita ja niille teline. Irmelille pitäisi keksiä jotain muttei oikein ole muita ideoita kuin tyynyliinat, jotka ostin K-Marketista kesällä.
Olenko tosiaan tullut huomaamattani niin vainoharhaiseksi, että ajattelen heti Vallilan tyynyliinojen jälkeen poliisin jäljittävän minua plussa-kortin kautta? Tai siis mahdollisuus jotenkin käväisi mielessä heti kun olin ajatellut Vallilan tyynyliinoja.
Luen parhaillaan Philip K. Dickin We Can Build You, suomennettuna tietenkin. Se vaikuttaa vähän hankalalta tekstiltä, osittain koska Sci-Fi sanasto menee jotenkin ohi lukiessani sitä. Dickin tyyli tässä kirjassa on mielestäni hieman erilainen ja minusta tuntuu että samoin kuin Valis, se tulee jäämään kesken. Valis oli myös hankala luettava...
Pelkään jotenkin ilmaista itseäni enkä yhtään tiedosta miksi. Jokin trauma siellä on pakko olla kun ei tunnu, että lähtisi hyvälaatuista tekstiä. Mietin tässä vain sitä, että jos kirjoittaisin useammin selvinpäin niin saisin ehkä itsevarmuutta. Samoin saisin käsiteltyä tätä arkea ja ehkä painettua muistiin mitä puuhastelen. Ettei aina tulisi vastauksena "Ei mitään kummempaa", kun joku kysyy mitä kuuluu. Tuntuu siltä että kun kerron tavallisista asioista niin se on kauhea skandaali. Miten oikein uskallan julkaista tällaisia asioita?! Luen Philip K. Dickiä! Mikä sensaatio...
Toisaalta olen kyllä niin ehdollistunut tähän kulttuuriin, etten yhtään ihmettele. Oman elämän jakaminen netissä tuntuu kuin yrittäisin väkisin saada jotain merkitystä tähän kaikkeen. Enkä ole ollenkaan varma onko millään mitään merkitystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti